Sivut

lauantai 25. maaliskuuta 2017

ei kuulu sulle

Kun olin nuori (tämä kuulostaa siltä, että olisin kuusikymmentävuotias), mun tähtihetkiä oli pianotunnit.

En ollut koskaan lapsitähti, mutta piano-opettajani antoi minulle paljon ja näki roihun silmissä kun ymmärsin. Soitin liian vaikeita kappaleita, Rahmaninovia ja Brahmsia, mutta tarkoitus ei kai ollut kouluttaa hyvää pianistia vaan koukuttaa aivoja niin että ne löytää Bachista juuret tähän irrallisuuden tyyssijaankin.

Hetket tiilitalon toisessa kerroksessa olivat hirveän vahvoja, toisinaan nauroin lujaa ja toisinaan itkin hississä. Erityisesti muistan maalailevat anekdootit siitä, kuinka joku venäläinen ammattilainen sanoi tuomaristossa patsastellessaan, että millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, osaako soittaa hiljaa. Se on kaikkein vaikeinta.

***

Oon ollut viimeisimmät kesät töissä sanomalehdessä. En tiedä missä mulla olisi ollut hauskempi kesä kuin Jyväskylässä kissanpentuja ja uimarantoja ja suosählyä kuvatessa. Mutta siinä ja henkilökohtaisessa työskentelyssäni on selkeä ero: lehtimies-Usva pyrkii pukeutumaan reportterin jakkupukuun. Se tarkkailee jokaista työtoveria ja pitää kirjaa ruutupaperilla siitä, mitä ovat lehtimiehen hyvät ominaisuudet. Se kuvittelee, että kuva on purettavissa lokeroitaviksi ominaisuuksiksi.

blogiin_2

Valokuvaaja-Usva taas vain kuvaa suhteellisuuksia, näkemiään sattumanvaraisuuksia, ja luottaa siihen että valo on taikaa. We share our chemistry with the stars sanoi Marc Quinn ja siinä on ihan tarpeeksi syitä luottaa, että valo on ihme ja ihminen on valoa. Valokuva pystyy käsittelemään näkyvissä olemista ja läheisyyksiä ja siinä on jo ihan tarpeeksi.

Joo, tää on tällasta näpertelyä, kivaa sälää, mutta missä on mun pihvi? Missä on mun tapa kääntää asetelmia ylösalaisin, olla helvetin radikaali ja vallankumouksellinen, ei vain toistaa näkemisen tapoja vaan luoda uutta? Mutta ehkä minä en halua olla luoja, vaan annan kohteelle tilaa. Odotan millaisiin valoihin se asettuu ja yritän siepata pysäyttävimmän. Minä en halua hallita tilanteita, vaan poimia näkymiä.

Olen kirjoittanut tässä elämässä yhden jollakin mittapuulla täydellisen tekstin, ja kirjoitin sen Hannes Heikuran valokuvien hiljaisuudesta. Ja niin, ehkä hiljaa puhuminen voi olla voimakasta valokuvauksessakin. Ehkä se voi olla kiteyttävämpää ja tehokkaampaa kuin räjähdysmäisyys. Olen kirjoittanut tämän lauseen uusiksi vuosien varrella kymmeniä kertoa. Sinun ei tarvitse olla räjähdysmäinen. 

Ehkä siis magic touch ei ole vain niillä jotka pystyvät kuvaamaan räjähdyksiä vaan myös niillä, jotka näkevät olennaisuuksia hiljaisuudessakin. Ajattelin pitkään, että maailmassa on olemassa kokonaisvaltaista taianomaisuutta, joka on jaettu sattumanvaraisesti ihmisille. Se ei kuulunut minulle, se kuului niille, jotka osaavat asettua valokuvien taakse ja olla järkeviä sosiaalisia toimijoita ja tietää miten tää menee

Mutta kyllä se kuuluu minullekin. Ei valokuvat ole jumalia, vaikka ne jumalien apuvälineitä onkin, ne voi siepata sieluja ja voimauttaa ja uhata ja alistaa. Mutta ei sitä käsitemaailmaa tarvitse asettaa kohtalottaren rooliin;

olen vakuuttunut siitä, että minulle kuuluu samat oikeudet kuin kaikille muillekin ja siitä, että on eri asia hävetä kuin häpeillä, ja häpeily on ihan turhaa siinä missä häpeä perustavanlaatuinen tunne.

Minulle kuuluu paikka maailmassa, oikeus innostua, viedä ihmisten aikaa ja toisinaan rakastaa pikaruokaloiden tarjoamaa anonymiteettiä.

(Sillä sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä, kuten Sylvia Plathin äiti kuulemma sanoi)

Edelleen ratkaistavia kysymyksiä: voiko samaan aikaan näytellä täysillä, imautua paloon ja uhrata kaikkensa roolihahmonsa kehittämiseksi ja samaan aikaan kritisoida kulisseista kaikkea mitä tekee ja kirjoittaa esseitä sosiaalisen median menestysmekanismeista ja jatkuvasti poissaolosta? Voiko tehdä teoksia omasta sydänverestään vai pitäisikö tutkia jotakin, mihin ei ole sidottu, ja mikä on sen takia helpommin rationalisoitavissa?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

ylhäisestä yksinäisyydestä

tulen yksin juuri nyt olen itseni paras ystävä laulaa Regina ja mä en ole puhunut kellekään kolmeen tuntiin ja olo on kirkas.

loltsi

Kun päätin lähteä puoleksi vuodeksi matkalle, oli selvää, että lähden yksin.

Välillä valintani tuntuu säälittävältä: eikö kannattaisi opetella olemaan ihmisten kanssa ja lopettaa alituinen pakeneminen? Olen kuitenkin hyvin ihminen, ja siihen ihmisyyteen sisältyy ihmisiin reagointi. Ihmisillä on valtaa todellisuuteeni. Kaikissa ihmissuhteissa asuu samat pelot ja toiveet ja kaavat. Jos mulla on sellaiset silmät, jotka muuttuu ulkoneviksi heti kun kuulen jonkun astuvan hengitysetäisyydelle, ehkä silmiä ei kannata repiä päästä vaan mieluummin valita sopiva tyyli olla.

Se tyyli on sellainen, että ehtii kirjoittaa outoja tarinoita ja tuijottaa ohikulkijoita ja huomata, että ei nekään tiedä mihin ne on menossa, ne kulkee vain samaa katua edestakaisin.

loltsi_1

Joka toinen ihminen joka poimii minut tienvarresta autoonsa sanoo, että oletpa rohkea kun matkustat yksin, vaikka minun mielestäni on paljon rohkeampaa uskoa, että kestää jonkun ihmisen läsnäoloa puoli vuotta. Minusta on ihanaa olla ei-kukaan, suhteellisen merkityksetön osa yhteiskuntaa ja vapaa useimmista määritteistä, joita olen tottunut itseeni ripustamaan. Marginaali on laajentunut, se marginaali on sellainen jossa puhutaan outoa kieltä ja jossa jäädytään kylmyyteen, mutta se on aika harmiton leima.

En osaa vieläkään päättää, onko yksin matkustamisessa hauskointa se, kuinka ihanaa omissa ajatuksissa vaeltaminen on, vai se, kuinka helppo uusiin ihmisiin on lopulta tutustua silloin, kun kukaan ei ole selän takana muistuttamassa siitä, kuka olen.

***

Elo on tasapainottelua sisäänhengittämisen ja uloshengittämisen välillä.

Rakastan ihmisiä ja rakastin Wellingtonin surkeaa kesäsäätä ja ilmastointiteipillä päällystettyjä penkkejä hampurilaisravintoloissa ja supermarketiin kävelyä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa ja tekstiviestejä joissa kysytään oletko elossa.

Maailma kutistuu jatkuvasti ja kahviloissa soi Bob Marley, josta tulee mieleen huhtikuu kun pakkauduttiin Nairobissa auton takapenkille ja ajettiin taksikuskin ystävän häihin tanssimaan viisi tuntia ennen lennon lähtöä. Ihmisten kanssa voi puhua Khaled Hosseinista ja Harry Potterista ja kertoa miten sanotaan april is the cruelest month suomeksi.

Vähintään yhtä paljon rakastan sitä että saan tappaa aikaa auringonlaskuun saakka ja olla näkymätön.

Olen kiitollinen siitä, että minulle on annettu ylitsevuotavat aivot. Kuinka ikävää olisikaan, jos täytyisi mennä sukeltamaan taivaalle muistaakseen, millainen ihme olemassaolo on. Minulla ja maailmalla menee hyvin silloin kun ehdin pureksia rauhassa. Silloin kun ehdin kuunnella, mitä the Cardigans laulaa ihmisyydestä ja googlata ruotsalaisia yliopistoja ja kirjoittaa muistiinpanoihin isolla NO NIIN. Minulle useiten esitetty keskustelunavaus kulkee käsialani epäselvyydestä siihen, kirjoitanko ihailevia havaintoja kysyjästä. (Yleensä en, mutta jälkeenpäin usein).

***

Yksinäisyydessä valaisevinta on kai kuitenkin se, millä tavalla joutuu vastakkain maailman kanssa. Usein merenrannat on ihania mutta myös liian kuumia ja valo on liian suoraa ja mistään ei saa otetta. Läsnäolevaksi joutuu muuttumaan silloin, kun joku vääntää maailman vinksalleen: silloin, kun yösijan tarjoaja melkein pakottaa syömään katkarapuja, silloin kun sohvalla tulee puheeksi ugandalaiset pakolaisleirit ja joudun kertomaan miksi en antanut ihmisten kertoa tarinoitaan itse, silloin kun pyydetään soittamaan hauska pieni esimerkkikappale pianolla, silloin kun hissi nouseekin odottamatta suoraan ylimpään kerrokseen ja ovesta astuessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin kävellä hymyilevänä vastaanottovirkailijan luokse, tai silloin kun ajatukset vain törmäävät odottamattomiin asioihin.

Silloin ei kerkeä ajelehtimaan huolimattomasti, vaan on pakko ajatella loppuun. Vierustoveri kysyy, että mitä oikein mietit ja huomaan että silmien edessä on maailmankartta ja sanon että sitä kuinka kapea Panamansalmi onkaan, vaikka oikeasti en kyllä nähnyt mitään koska ajatukset olivat niin sokaisevia.

Vaelsin neljä päivää tytön kanssa, joka vastasi kaikkeen I don't care ja tajusin, että en halua olla ihminen joka ei välitä. Välittäminen on tällä hetkellä ainoa mikä tekee mistään mielekästä tai mahdollista; jos en välitä, miksi matkustaisin seuraavaan kaupunkiin ja käyttäisin rahaa taksikyyteihin ja sadetakkeihin ja ottaisin valokuvia ja tutustuisin uusiin ihmisiin? Eilen poukkoilin vuoristoisten teiden läpi ja mietin, että jos jotain itsessäni haluan suojella, niin sitä, että pystyn pitämään mieleni eloisana.

Nyt olen juuri oikeassa paikassa. Istun kasvihuonemaisessa keittiössä sademetsän keskellä, valo lankeaa valkoisena suoraan ylhäältäpäin ja mulla on mansikkalakritsia ja aikaa ja kielitaitoa ja vilkkaita ajatuksia. Täällä on tilaa kukkia ja sataakin.

torstai 23. helmikuuta 2017

sieluja ja ruumiita

Jos yhden asian olen oppinut Uudessa-Seelannissa, niin sen, että minulla on ruumis.

Tai ehkä ennemminkin keho: se ei ole passiivinen pala solumassaa vaan asia, joka pystyy liikuttamaan itseään.

wjuoksu

Ehkä se löytyi täältä, koska täällä se on yksi ainoista tutuista asioista. Kun pysyvyyttä pitää etsiä, peilistä löytyy kuori, jonka sisältä löytyy mun jokainen solu ja aisti ja surkastunut lihas. Ehkä se jotenkin tiivistyi yläilmoissa tai ehkä oman kehon rajat on kun kehon tuntee ja mitään muuta ei. Tai ehkä aiemmin elämässä ei ole ollut aikaa ajatella tällaisia näennäisen toisarvoisia asioita.

Oon opetellut perusasioita. Olen opetellut, että hiukset pitää pestä, B-vitamiinia syödä ja aurinkorasvaa käyttää.

Töissä työvälineeni ovat ruumis ja lattiarätit ja etikantuoksuinen puhdistusaine. Aivoja en käytä, ja se tuntuu virkistävältä. Raaputtaessa lattiakaivoja puhtaaksi saan ajatella mitä vain, koska aivoja ei ole valjastettu esiintymiseen ja sosiaalisten valepukujen hankkimiseen. Mun ei tarvitse pitää valokuvista tai journalismista sen takia että niiden pitäminen turhina aiheuttaisi kognitiivista dissonanssia. Tämänhetkinen elämä vaatii lähinnä ajattelemaan, että pystyy pitämään vapautta ja ihmisten kohtaamista arvokkaina. Jokapäiväinen elämä ei muutu tarkoituksettomaksi vaikka jonain hetkenä valokuvat eivät tuntuisi merkittäviltä.

(Mutta hienoa on myös se, että parin kuukauden pakottomuuden jälkeen tajuan, että valokuvat ja sanat ja kommunikaatio ovat edelleen äärimmäisen kiehtovia ja sykähdyttäviä asioita)

Tämä paikka on hassu. Sellainen, jossa minä juoksentelen vuorilla joka toinen ilta ja kuvittelen kaikkien polulla olevien kivien ja juurakkojen tilalle jokaisen minuun koskaan valtaa väärinkäyttäneen ihmisen kasvot ja tallaan ne raivokkaasti. Sunnuntaina ostan puolentoista dollarin lehtikaalia. Käyn auringonlaskussa uimassa ja iloitsen siitä, kuinka vesi koskettaa ihoani joka puolella, niistäkin kohdin jotka jo yritin unohtaa.

Tiedän, mistä ruumiini menee ihan sekaisin; lempihuumeeni ovat kahvi, ajatuksenvapaus ja kosketus,

anteeksi Uusi-Seelanti ja kaikki geotermiset ihmeet, lempiasioitani ovat tällä hetkellä monet yksinkertaiset. Minulla on vähemmän odotuksia ja enemmän aikaa kuin koskaan elämässäni. Koko arkirytmi pitää rakentaa uusiksi ja se rakentuu vastakkaisesta suunnasta kuin aiemmin. Otan jokaisen ihmisen ja aktiviteetin käsiini tunnusteltavaksi ja mietin, säilytänkö sen vai heitänkö sen pois. Aina aiemmin olen kasannut elämään hirveän kasan asioita ja koettanut sopeutua.

En vieläkään välillä ymmärrä miksi ihmiset kommunikoi toistensa kanssa enkä jaksa kysellä yhtäkään matkasuunnitelmaa, koska haluaisin vain kysyä että mikä on elämän tarkoitus tai mitä et uskalla ajatella. Mulla on edelleen sitkeä perususkomus siitä, että mun läsnäolo ei voi antaa useimmille ihmisille mitään hyvää tai lämmintä, mutta mulla on myös sitkeä halu muuttaa uskomuksia.

Välillä on niin rasittavaa käydä 23-vuotiaana läpi asioita joita muut kävi läpi 15-vuotiaana. Edelleen mun maha menee sekaisin siitä, että kosketat polveani tai sanot että haluan puhua koko illan siitä miten täydellisen kauniit huulet sinulla on tai että miten ihmeellistä onkaan että tapasin sinut tai että sinussa on jotakin erityisen erityistä. Kun menet pois niin minä tipahdan suoraan maan alle, koska oon häpeällisesti rakastunut taruolentoihin.

Toisaalta nämä on kyllä asioita, joita en haluaisikaan poistaa; haluaisin vain uskoa, että kuulun samaan maailmaan kuin muut ihmiset. Musta olisi kammottavaa, jos kadottaisin kyvyn revetä riemusta yllättyessäni siitä miten mainio maailma meillä onkaan; kadottaisin kyvyn riemuita itsemäärittelyoikeudesta tai toivosta tai Jens Lekmanin uudesta levystä tai inhimillisyyden paljastumisesta.

En haluaisi että kasvaminen loppuu koskaan. Yksi päivä kuuntelin kadulla Jonathan Johanssonin Love & Devotionia niin lujaa, että toivoin että kukaan vastaantulijoista ei ymmärrä ruotsia ja ranskalainen tyttö sateenkaarenvärisessä t-paidassa sanoi että ihanaa kun näytät niin onnelliselta tuutko meidän kanssa juhlimaan.

On ihanaa näyttää onnelliselta. Mutta en se minä ole joka aiheutan kauniita sanoja toisissa ihmisissä. Ne ihmiset itse ovat itse huomanneet onnellisuuden, ne ihmiset ovat itse hankkineet tavan avata suunsa tuntemattomille. Ihailen ihmisiä, jotka ovat etsineet oman äänensä, jotka uskaltavat koskettaa sanoillaan toisten maailmaa. Kerran mua pyydettiin hukuttamaan kauniisiin sanoihin ja mun sydän alkoi hakata mutta sitten tajusin, että enhän minä tässä ole se ihmeellinen osapuoli; ihmeellistä on se, että joku sanoo ääneen tällaisen pyynnön

Oma toimijuuteni on asia jonka hukkaan yleensä ensimmäiseksi asioiden muuttuessa kaoottisiksi. Oon koko elämäni ajautunut. Sanon ihmisille aika usein että ei mulla ole omaa tahtoa ja kaikki sanoo että you're so funny mutta se on todellinen ongelma toisinaan. Haluaisin alkaa ihmiseksi, joka sanoo asioita ääneen ja tekee asioita itse. Mua pelottaisi yli kaiken järjestää juhlat, mutta juuri sen takia aion tehdä sen jonakin päivänä vuonna 2017.

Mulle on aika uusi asia tuntea, että tässä ruumiissa asuu minä. En olisi uskonut, että minä olen se tyyppi joka jammailee kadulla koska häpeily on niin turhaa. Erityisen tärkeältä tuntuu mahdollisuus pakottaa itsensä rentoutumaan fyysisesti; kaikki ei ole ratkaistavissa pyörittelemällä ajatuksia siihen asti että uuvuttaa. Joskus tärkeintä on hypätä uima-altaaseen ja uida kilometri ja tuntea kuinka vedoista tulee sulavampia aina parin sadan metrin jälkeen.

***

Mutta silti.

En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Rakastan asua paikassa, josta kävelee kaksi tuntia valkoisena vaahtoavalle merelle ja josta voi löytää viidessä minuutissa vahingossa aution vuoren silloin kun tuntuu että ruumis kaipaa ravistelua. Parasta on usein kuitenkin katsella ihmisiä lasin takaa silmiin kiusallisen pitkään ja kirjoittaa arkistoon kirjeitä ja lainata maailman jokaikistä sokerista muusikkoa ja kirjoittaa käsin ja kirjoittaa tietokoneella ja kirjoittaa puhelimen muistioon keskellä ruuhkaista Willis Streetiä ja muistaa se, että maailma muodostuu pitkälti sanoista, ja että mulla on oikeus valita omani.

En myöskään tiedä, miksi ihmiset lukee tätä. Musta on ollut ilahduttavaa saada palautetta teksteistäni, ja toivon, että mun tekstit voi antaa juuri sitä, mistä puhutte: ymmärrystä, armollisuutta ja yhteyksiä. Toivon, että mun tekstejä ei oo kivaa lukea vain siksi, että avaudun holtittomasti. Mutta oon päättänyt uskoa avoimuuteen ja sanoihin naurettavuuteen asti, joten ei kai tässä mihinkään tarvitse peruuttaa.

Teentäyteisiä päiviä ja kirkasta alkukevättä,
toivoo Usva

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

taivuttelua ja taipumattomuutta

Kevään korvilla kirjoitan vissiin aina uravalinnoista.

Kysymyksiä on yhä paljon ja yritän vastata niihin ostamalla tarpeeksi pieniä muistikirjoja ja lukemalla self help -oppaita, joissa sanotaan että a journalist is, in the word's most literal sense, someone who writes a journal ja mietin, että kai olen tehnyt joitakin sopivia valintoja joskus

ja on myös niitä lohduttavia lauseita jotka ilmaantuu tyhjästä päähän kun kuuraan suihkukaapin seinämiä töissä; sellaisia että sun ei tarvitse pelastaa koko maailmaa ja löydät kyllä muodon ajatuksille.

En tiedä mikä musta tulee isona, ja ensimmäistä kertaa elämässä se tuntuu ihan rentouttavalta ajatukselta. Etenkin, koska kyse on ilmeisesti myös valinnasta jonka saan tehdä, ja varsinkin:

jos minä en tee yhtään päätöstä niin joku muu tekee varmasti puolestani.

kukka

Vapaus on tärkein asia sanoi Tove Jansson joskus ja se tuntuu usein olennaiselta, sen takia en halua tehdä suunnitelmia ensi viikoksi enkä takertua yhteenkään ihmiseen (vaikka edelleen aika usein myös muistan miten vapaus on ihan kaikkea niin kuin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisessä laulussa). Ajatuksenvapaus huumaa mun pään edelleen usein ja yksi päivän onnellisimmista hetkistä saattaa olla se, kun istun kahvilassa, jossa on mintunvihreät seinät, ja kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan.

Mutta vapaus ei tarkoita sitä, että kaikki on mahdollista. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että sopiva elämänmuoto on löydettävissä. Kaikkialla kannustetaan olemaan paras versio itsestään, seikkailemaan, näkemään uutta, ylittämään itsensä ja uskaltamaan ja mitä lie. Mutta en minä halua, että kaikki on mahdollista. Maailmassa on aika paljon asioita joiden tekemisestä en pidä juurikaan.

Sille epämukavuusalueelle meneminen lienee olennaista toisinaan, mutta vähintään yhtä olennaista on elää toisinaan helposti, vailla painetta. Yliopistovuodet olen elänyt enimmäkseen kroonisessa tulehdustilassa, jossa olen stressannut milloin mistäkin ihan liikaa ja repinyt itseäni joka suuntaan. Olen ajatellut, että itsensä kannattaa pakottaa vaikeisiin tilanteisiin, jotka vie yöunet ja saa olon niljakkaaksi ja luovuuden jumiutumaan tyystin; muuten sinusta ei ikinä tule mitään. Jatkuva omien rajojen ulkopuolella oleskelu ei kuitenkaan tee hyvää. Ei haavat parane, jos koko ajan pitää vereslihaa näkyvillä ja vähän käy uiskentelemassa meressäkin ja suolaamassa haavoja koska kyllä pitää kestää.

Aikoihin en ole tuntenut itseäni yhtä luovaksi kuin Wellingtonissa. Luovuus ei ole saanut mitään ikiaikaisen taiteen muotoja, mutta aivojen juoksentelu ja sydämen penkominen ja sanoilla leikkiminen ja kuvittelu ovat tuntuneet ihan tarpeeksi käsittämättömiltä.

Ihmiset pystyvät kuulemma mihin vain everything is possible mutta niillä on myös taipumuksia. Syntymäpäiväni viimeisinä minuutteina kiipesin yläsänkyyn ja kämppikseni rymisteli sisään ja puhui paljon sihiseviä lauseita, se kysyi että it's your birthday why don't you go out and have a party ja sanoin että join kaksi olutta ja meinasin nukahtaa keittiönpöydän ääreen ja hän sammutti valot ja sanoi että you are a shy person aren't you ja sanoin sometimes ja mun teki mieli sanoa että can I ask you for a favor could you stop complaining of my personality ja olin hiljaa ja nautin ajatuksesta että seuraavana päivänä olen niin yksin kuin huvittaa.

Ilmeisesti kaikille ei siis tule ähkyä. Ilmeisesti joillekin ihmisille lepoa on se, että saa viettää yön siellä missä saa virittää kaikki aistit äärimmilleen ja mulle se on sitä että saan kävellä luomumarketiin ja ostaa kuplavettä ja mennä kirjaston hiljaisimpaan nurkkaan. Ilmeisesti kaikille ei tule intensiivisestä ihmiskontaktista sellaista oloa, jossa ei oikein tiedä oksettaako vai onko nälkä vai itkettääkö vai onko vain limaa kurkussa kuivan sisäilman takia, sellaista jossa ainoa lääke on olla yksin ja hengittää. Oon kiitollinen siitä, että uupuminen on niin totaalista, silloin on vaikea selitellä itselleen, että ei tämä ole totta, kyllä se siitä kun vähän yrität lisää ja ryhdistäydyt ja pakotat itsesi keskittymään.

Tämä lienee piirre, jota voisi kuunnella kaikenlaisissa valinnoissa. En usko, että on pakko elää elämää, joka johtaa ähkyyn ja väsymykseen ja stressiin ja hormonitoiminnan häiriöihin ja keskittymiskyvyn katoamiseen. Uskon, että voi ja saa etsiä tapoja elää, joissa ehtii olla tarpeeksi rauhassa ja yksin. Pahin painajaiseni olisi elää ikuisesti elämää, jossa ei ehtisi pysähtyä miettimään, mikä oikeasti olisi tärkeää. Muiden ihmisten hälisevät vaatimukset tuntuvat kovaäänisemmiltä, ne tekee mieli suorittaa pois ensin ja oho siinähän meni muutama tahmea vuosi.

Voi olla, että kaikki ei ole mahdollista jos haluaa rauhaa. Mutta ehkä mielekkyys on. Mielekkyys ei riipu konventioista tai muodoista, osaamisen pukemisesta myytävään muotoon, hienosta ansioluettelosta tai ihmissuhteiden nimistä. Niin kauan kuin pääni sisällä on käynnissä hyvät juhlat ja virkeitä ajatuskeriä, minun on hyvä. Vaikka voisin ajatella olevani yhteiskunnan hylkiö, ainakin opin koko ajan kaikkea; opin yhden sanan ranskaa päivässä ja sointukulkuja kitaralla ja minimoimaan portaiden juoksentelut töissä ja surffauksen teoriaa ja tutkimustuloksia stressaamisen vaikutuksesta luovuuteen ja polkkatukan leikkausta lyhyillä Fiskarsin saksilla ja ihanteellisia liftauskohtia risteyksissä,

ja se tekee maailmasta aika kirkkaan. Maailmassa on asioita, joista olen äärettömän kiinnostunut, ja kyllä niiden seuraaminen varmaan vie jonnekin.

perjantai 17. helmikuuta 2017

asioita joita ikävöin

akateemisen kirjakaupan täydelliset mustekynät ja viiden euron kierreselkämyksiset muistivihkot

valkosipulinpuristin, etteivät kädet haisisi vielä illallakin kun yrittää ottaa piilolinssit pois päästä

yliopiston ruokala, joka täyttää opiskelupäivät vahingossa kahvitauoilla ja merkityksellisillä keskusteluilla

halvat vihannekset muulloinkin kuin sunnuntaiaamuisin

äiti

violetti huulipuna jota en ikinä kyllä ostanut koska reppuun ei mahdu grammaakaan ylimääräistä

paikallisuus, tunne siitä, että kuuluu jonnekin, tunne siitä että paikka tukee minua oikeaan suuntaan ja että minun ei tarvitse keksiä elämän tarkoitusta joka päivä uudelleen

zuppa blogiin

hirsitalojen ja saunan tuoksu, töissä huone 202 tuoksuu aavistuksen verran tervalle ja siivoan siellä aina hitaammin koska se tuntuu kotoisalta

pyöräily

oma huone, jossa voi hypätä ylösalaisin seinälle silloin kun harteille kasautuu liikaa asioita

asioiden rytmi: sitä, että puolen vuoden pimeän jälkeen nurkkiin valuu satumaista valoa ja sitä että kesän jälkeen tulee kirpeän kylmää. Tuntuu huijaukselta elää koko ajan mukavan valoisasti ja sopivan lämpöisästi

järvivesi, meressä uimisesta tulee vain likainen olo ja kutiseva päänahka ja sitä paitsi meri on niin rauhaton ja täynnä haita ja muovipusseja ja rauskuja

***

asioita, joita ei ole ikävä:

joka suuntaan repeytyminen ja illuusio kiireisyydestä

se, kuinka helposti maailma muuttuu lamaannuttavaksi

pimeys

torstai 26. tammikuuta 2017

kulta pieni

Ilma on lempeä. En voisi olla kiitollisempi siitä, että asun kaupungissa jossa järjestetään joka ilta konsertti kasvitieteellisessä puutarhassa ja jossa on vielä valoisaa senkin jälkeen kun konsertti loppuu puoli kymmeneltä.

kulta

Enkä siitä, että ympärillä on vahingossa ihmisiä jotka tuntuu aukaisevan silmät. Sellaisia, joiden kanssa puhutaan oranssiseinäisessä kahvilassa perheistä ja rakkaudesta ja taiteesta ja valosta ja jumalista ja sellaisia, joihin on helppo viitata sanomalla että totta kai kaksi maailman kauneinta ihmistä kuuluu yhteen. Sellaisia, jotka googlaa takkuavalla netillä että mitä Nelson Mandela sanoi valosta:

Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking so that other people wonät feel insecure around you. We are all meant to shine as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us; it's in everyone. And as we let our own light shine we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others.

Eilen kaikki meinasi nukahtaa mutta sitten alettiin puhua olennaisuuksista. Ajattelin enimmäkseen tasmanialaisia etnografeja, irakilaisia pakolaisia, israelilaisia kitaristeja ja yhdysvaltalaisia tanssijapoikia. Sellaisia, joiden kasvot sanoo jatkuvasti että shine like gold in the air of summer. Ja sitä miten kiitollinen olen jokaisesta ihmisestä, joka palauttaa uskon siihen että yhteys ihmisiin on mahdollinen. Joka päivä joku jättää kaupungin mutta lämpimät katseet säilyy jokaisessa vastaantulijassa.

kulta_1

Loistavaa talvea!

maanantai 2. tammikuuta 2017

käsinkosketeltavissa

Olen ajatellut jatkaa korniutta ja sentimentaalisuutta. Kritisoituani kuluttamista kävelin vuoden viimeisenä päivänä Vivian Streetin Recycle Boutiqueen ja ostin lampaannäköisen villapaidan. Mutta tämä paita näyttää kaikelta siltä, mitä haluan olla armon vuonna 2017. Pehmeä, valoisa ja lämmin.

***

Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan sopivan etäisyyden päässä, käsinkosketeltavissa. Wellington on pieni ja suloinen, töihin kävelee kuusi minuuttia ja lähimpään metsään kolmetoista. Tiedän, että puoli kymmeneltä satama-alue värjäytyy painavan vaaleanpunaiseksi ja että Courtenay Placella on yhteentoista auki olevia kahviloita ja että hostellin keittiö on niin pieni että usein kaukaisimmassakaan nurkassa ei joudu olemaan yksin.

käsi
jalka

Ja kuinka olennaista sopivalla etäisyydellä eläminen onkaan.

Ihanteellisessa elämässäni päivittäiset valinnat eivät liittyisi läheisyyden ja etäisyyden säätelyyn. Että valintojen kohteena olisi merkityksellisten asioiden joukko eikä merkityksettömyyteen vajoaminen tai mikä tahansa. Että koko ajan ei tarvitsisi pelätä kadotukseen lipumista, ettei maailmaa tarvitsisi kontrolloida sen vuoksi että edes jokin säilyisi olemassa.

On absurdia miten kauas kosketeltavissa oleva alue saattaa toisinaan lipua. Yhtenä väsyttävänä iltana raahasin kauppakasseissa spagettia ja tomaattimurskaa meluisaan keittiöön ja mietin, millaista elämää eläisin kotona, miten helppoa olisi mennä Suomeen ja käydä tanssitunneilla ja kuorossa laulamassa Mozartia ja Näsijärvessä iltauinneilla ja juoda viiniä Cafe Europassa ja kuulua yhteiskuntatieteiden opiskelijoihin ja olla kaikin puolin järjestyksessä. Voisin kasvattaa rukolaa ja nauttia yliopistolounaista ja löytää kirjastosta kaikki kirjat jotka haluan lukea.

Nauratti.

On helppo selittää etäisyys todellisuudesta sillä että sattuu olemaan vahingossa 17 000 kilometrin päässä kotoa. Todellisuudessa en välttämättä olisi sen lähempänä yhtäkään asiaa vaikka joku laskisi ne silmieni eteen, ottaisin vain silmälasit pois ja sanoisin, että en jaksa todellisuutta juuri nyt. Vietin uudenvuodenyön otsatukkaisten ja kukkakauluksisten ruotsalaisten vierellä ja aloin suunnitella vadelmavenepakolaisuutta. Sitten muistin, että hyviä asioita lienee missä vain kunhan vain kävelet niiden luokse. Kai se on kaipuuta todellisuuksiin, joita en tunne tarpeeksi hyvin; kaipuuta paikkoihin, joissa oon käynyt vain kauniina syyspäivinä ja kukkaseppeleentäyteisinä juhannuksina. Kai se on toivoa siitä, että jossakin olisi paikka, jossa ei tarvitsisi pinnistellä pysyäkseen paikan päällä, jossa kaikki ei yhtäkkiä kadottaisi merkitystään.

Ja sitten jonakin hetkenä joutuu havahtumaan jonottaessaan ranskalaisia viisi minuuttia ja havahtumaan kuinka montaa ihmistä voi katsoa silmiin, ja

kaikki on vain kirkasta, kaikki ihmisten väliset suhteet ja hyvyyden kertymät. Yhtäkkiä valon ja lämmön kiertokulku tuntuu yhtä yksinkertaiselta kuin fotosynteesikaavioissa vitosluokalla, ympärillä olevat säkenöivät ihmiset nostaa kirkkautta esiin sinusta ja kirkkaus sinussa nostaa esiin hyviä ihmisiä ja tuntuu yksinkertaiselta millainen elämän pitäisi olla, kirkas, lempeä, kouriintuntuva, merkityksellinen.

Toisina hetkinä huomaa, että kaikki synkeä on yhtä tiivis vyyhti myös, syvä solmu jossa hormonitoiminta ja stressi ja huono artikulaatio ja takut hiuksissa kasaantuu sellaisiksi epävakaiksi huojuviksi torneiksi että helpointa olisi vain sanoa että mä olen liian aikuinen tällaisiin peleihin, en osallistu. Mutta se torni on mun elintärkeä selkäranka, jota ilman eläisin sairaalassa sängyn pohjalla loppuelämäni.

Ihmisyys on niin hellyyttävää.  Ihmisiä vain tarvitsee tietyn määrän jotta pysyy hengissä, välillä olen valmis olemaan naurettava ja tökerö, mutta tarvitsen ihmiset hengittääkseeni. On hätkähdyttävää, miten sitä ottaa hetki hetkeltä jäntevämmin paikkansa maailmassa, olohuoneissa ja muissa fiktiivisissä tiloissa. En jaksa osallistua tuolileikkeihin ja mieluummin toisinaan huomautan seksistisistä vitseistä ja oletuksista, kysyn mitä hauskaa on tulla oletetuksi homoksi tai mitä hauskaa on siinä että olen nainen ja levoton kuski vasemmanpuolisilla teillä.

Rakastan ihmisiä, jotka saa mut niin levollisiksi, että paineet esiintymisestä tuntuu absurdilta. Tapasin pari viikkoa sitten maailman kilteimmän miehen, ja hätkähdin sitä, että kosketuksia ei tarvinnut väistellä. Minulla on oma paikkani täällä maailmassa, se on sellainen paikka, jossa voi nojata seinään, katsella ympärille ja kuiskata että mä en kyllä ymmärrä miksi mun pitäisi yrittää olla mitenkään muuten. Onneksi on olemassa esimerkiksi Eeva Kolu, joka kirjoittaa häpeästä ja saa muistamaan että joo, onhan tässä yritystä saada ihmiset häpeämään ja pysymään tietynlaisissa cooliuden lokeroissa, mutta usein voi myös kysyä että mikäs tässä nyt hävettää ja hymistellä hyväntuulisesti. Maailmassa soditaan ja tuhotaan elinympäristöjä ja luonnonihmeitä, joten en jaksa uskoa siihen, että hedelmällisin tapa elää olisi väistellä häpeää.

Oikeastaan yhä useammin syleilen outouttani ja sitä miten outoja asioita sitä häpeää, sitä että tarvitsen miljoona tuntia yksinäisyyttä päivässä ja sitä että mua pelottaa mennä joogaan ja sitä että mun keho on kosketusarka ja sitä että en jaksa ajaa kainalokarvoja. Lopulta se on aika huvittavaa, ja ne on vain pieniä otuksia, omia organismejaan jotka elää mun keskushermostossa; niitä voi opetella silittämään niin että ne näyttää suuret silmänsä ja hymyilee ja täyttää mut täysivaltaiseksi tuntevaksi olennoksi.

Pelkään edelleen ihmisiä ja ne vaikuttaa muhun ihan liian voimakkaasti. En halua häiritä enkä olla tunkeileva. Pelkään vallan väärinkäyttöä, sitä että kertoisin ihmisille millaisia heidän pitää olla samalla nenään painuvalla äänensävyllä jota itse vihaan. Mutta oon päättänyt tehdä yhteistyötä, liittoutua säkenöivien ihmisten kanssa sen sijaan että siristäisin silmiä valoja kohtin ja yrittäisin tehdä samat sotamaalaukset kasvoille. Joskus tässä lakkasin uskomasta kilpailuhenkiseen elämään, enkä kyllä aio vahvistaa uskoani millään.

Treenaan käsilihaksia. En sitä varten, että voisin murskata ketään, vaan sitä varten, että voisin ylettyä, kannatella asioita silloinkin, kun käteni eivät tärise kahvista. Muistan kun kirpputorikesänä hinnoittelin trikoopaitoja ja kaiuttimissa sanottiin että käteni kylvää kuolemaa ja mietin että kuka teki minusta laulun. Ehkä käsi kylvää kuolemaa silloin kun se ei ole tottunut kosketukseen, silloin kun se ei tiedä kuinka heppoisilla juurilla kasvit on kiinnitetty multaan ja kun se repii kaiken juurineen silloin kun yrittää auttaa. Kai sitä aluksi tekee virhearviointeja, luulee painavia asioita kevyiksi ja kevyitä painaviksi, luulee, että keveydestä kannattaa kovettaa niskansa valmiiksi koska muuten selkä rysähtää rikki ihan kokonaan ja painavia taas kantaa varmuuden vuoksi mukana rinkassa.

Mutta minulla on oikeus opetella. Asiat tuntuu olevan ulottuvissa yhä enemmän, työnnän pääni yläilmoissa viilettävän karusellin keskelle ja hyppään merihevosten kyytiin ja kiihdyn vauhdista ja suljen silmät ja hukun vauhtiin mutta silti mä haluan kokeilla, kokeilla elää tässä maailmassa enkä alituisesti eristää itseäni. Ja silloin kun saan osallistua yhteiseen maailmaan, muiden ei tarvitse kannatella minua.

Ja siksi Uusi-Seelanti on oivallinen. Aluksi kielimuurit tuntuivat lohdullisilta, sillä yhtäkkiä kaikki etäisyys tuntui luonnolliselta; on paljon helpompi selittää etäisyys yhteisten sanojen puutteella kuin mielten yhteensovittamattomuudella. Kun haluaisi sanoa kahjo tai lempeä tai sykähdyttävä muttei usko että kukaan ymmärtäisi. Mutta nykyään kielimuuria siistimmältä tuntuu kyky kiipeillä sen yli; kuinka uskomatonta on, että on mahdollista opetella puhumaan satojen miljoonien ihmisten kanssa. Mun englanti on lapsenkengissä, ja sen vuoksi ehdin kasvattaa itsestäni vielä vaikka minkälaisen. Opettelen uusia aksentteja ja päätän puhua pehmeydestä, koska sana sille ei ole vielä vieras ja tavallaan rakastan paikkaa jossa sanotaan useimmiten että take care love ja no worries, ja

löydän itseni usein kävelemästä Wellingtonin katuja äärettömän hyväntuulisena ja mun ajatus itsestäni on että siinäpä on kaunis nainen, jolla on hyvät arvot. Sillä on valkoinen paita ja se on päättänyt sitkeästi katsoa jokaista ihmistä silmiin, ja koko alkuvuoden sen päässä on soinut Jens Lekmanin New Directionsin viimeiset sanat, siinä tokaistaan että

from this point you will never be alone. Ja minä luotan sinuun.

(aivoillani on tapana heittää kärrynpyöriä Wellingtonissa huolestuttavan paljon, en tiedä onko se tämä meri-ilmasto)